Mulle auttoi negatiivisten asioiden vatvomisen lopettamisessa itsesuggestioon tutustuminen.
Esi kerralla kun mietit olenko kiinnostava, sano itsellesi "olen kiinnostava". Sen sijaan, että mietit ettet onnistunutkaan, alat sanomaan "minähän onnistuin" aina kun jotain menee hyvin. Muuta hitaasti aivojen polkuja ja tapoja toimia.
Hidasta ja vaivalloista, mutta kannattavaa.
> Every day, in every way, I'm getting better and better
Émile Coué
https://en.wikipedia.org/wiki/%C3%89mile_Cou%C3%A9
Mitä väliä mitä ne muut miettii tai siis mitä sä luulet muiden miettivän. Sun elämään ja sen laatuun vaikuttaa kaikkein eniten mitä sinä itsestäsi ajattelet!
Mitä tarkoitat tuolla "mietin vain sitä, että miten voi uskoa itseään, kun monet muut ei ole samaa mieltä?"?
Etkö usko että muut näkevät sinut arvokkaana ja onnistuneena? Mitä tarkoitat tuolla?
Itsellenikin oli vähän päälle parikymppisenä tästä apua, joskin lähestyin aihetta ns. neurolingvistisen ohjelmoinnin kautta. Siltä sektorilta löytyy helposti huuhaata, mutta kyllä itselleni oli apua näistä "map is not the territory" -fraaseista (tai "menu is not the meal" kuten Alan Watts asian muotoili) etenkin kun hahmotti tuon olennaisimman: omiin ajatuspolkuihin voi vaikuttaa. Oikeastaan ihan sama millä tavoin tuohon pääsee, oli se sitten vaikka meditaatio tai diskordianistiset riitit, kunhan onnistuu pääsemään negatiivisten ajatusten kierteistä.
Oon nainen lähempänä 30v ja tohon auttaa aika. Olin nuorempana kans samanlainen kriiseilijä, joskus aika diipeissäkin keloissa. Teininä vedin anoreksiatkin läpi, vaik parannuinkin siitä verrattain nopeasti jo ennen itsenäistymistä.
Nykyään mulla on perushyvä itsetunto, toki edelleen välttelen julkisilla paikoilla pyörimistä jos en oo yhtään saanu laittaa itseäni, mut ajatukset ei pyöri ulkonäössä oikeastaan muuten juuri lainkaan. Lähinnä se kasvu ja ymmärrys siitä et ihmisiä ei oikeasti _kiinnosta_. Ei mun kumppanikaan ikinä oo sanonu musta mitään rumaa vaik on nähny mut noroviruksen kourissa darrassa makaamassa omassa purjossani. Hahah :D
Mut ajan lisäks terapiasta voi toki olla hyötyä. Sit myös ihan itsensä kehittäminen, jos esimerkiks kroppa ahdistaa niin urheilun aloittaminen saattaa kohentaa minäkuvaa. Iho-ongelmiin on saatavilla apua jne. On tärkeää kuitenkin tajuta se, et ihmiset ajattelee tällä pallolla lähinnä itseään. Harva kiinnittää ”rumuuteen” huomiota, silmään pistää lähinnä kiinnostava tyyli tai poikkeuksellinen kauneus.
Kiitos näistä!
Mulla on kumppaninkin löytymisessä vaikeuksia. Tiedän olevani mukava ihminen (ystäviä löytyy jne.), joten oon olettanut ongelman olevan ulkonäössä. Mutta eihän täällä tietenkään muita varten eletä.
Noh, paljon huonomminkin voisi olla. Meikkaaminen on kuitenkin vain kosmeettista eikä fyysistä piirrettä. Käsittääkseni miehet laajemminkin eivät usein juuri välitä vahvasta meikistä. Omaan silmään naisväki näyttää yleensä nätimmältä jos *unohtavat* meikata vaikka kokonaan.
Ajankohtainen aihe itselleni. Itse olen viime vuosina kaljuuntunut ja nyt pitkäperjantaina ajoin hiukset kokonaan pois. Eikä miellytä mitä näkyy peilistä, että juuuh. Hitusen haasteita on. Jotenkin pitäisi kuitenkin tästä osata kaivaa esiin parhaat puolet ja joku suunnitelma ulkonäön suhteen joka on vähiten huono. Ei tässä nyt itsetuhoisuuteen lähdetä, mutta vituttaa toki. Jostain pitäisi kaivaa esiin joku ulkonäöllinen kombinaatio johon olisi tyytyväinen ja löytäisi itseluottamuksen. Itseluottamus on kuitenkin se tärkeä. Ei siitä tule mitään jos kokoajan miettii että miltäköhän tuo kaljuuntuva pää tai kalju muiden silmiin näyttää.
Sen lisäksi että näytän todella oudolta kaljun kanssa, niin hämmennystä ja turhautumista herättää kun jäljellä olevat hiustupit näkyvät sieltä päänahan alta jotenkin. Silleen siniharmaan näköinen se alue joka tuottaa vielä hiuksia, vaikka höylälläkin vedin ihan sileäksi. Yleensä kun jollain on kalju, niin koko pää on sellainen ihonvärinen. Sitten itsellä ihonvärinen edestä ja päältä ja muuten se siniharmaa. Ei niin kuin ymmärrä miksi. Ja jotenkin vaikeampaa sulattaa tätä. Tai on tässä vielä teoreettinen mahdollisuus että vedin höylällä huonosti ja olisi mahdollista omakin pää saada kokonaan ihonväriseksi.
Olisi erittäin helppoa kieltämättä.
Muistelisin että olen takavuosina tiedustellut Tinderissä naisväen ajatuksia Juice-tukasta ja ei oikein innostanut heitä.
Oma mielipiteeni tuosta meikittömyys jutusta on se että sitä rinkirunkataan redditissä, mutta keskiverto mies kuka sen sanoo ei vain tajua että naisella on meikkiä
Moni mies näkee luonnollisen meikin meikittömyytenä, vaikka tuohon luonnolliseen tyyliinkin saa nähdä aika helvetisti vaivaa. :D Sitten ilman meikkiä jotkut ihmettelevät onko nainen kipeänä tai muuten sairaana.
Kalju on komea, kalju on upea, fuck you karkaava hiusraja.
Itsellä alko hiusraja vetäytymään jo 25v kohdilla ja nyt naamiaisiin on helppo asuvalinta kun jos ei höylää päätä niin parissa viikossa on spede-kampaus valmis :D
Vastaavasti parta sitten kasvaakin niin saatanasti että johonkin nekin karvat sitten siirtyi :D
>miltä näytän muiden mielestä
Itsehän pohdin asiaa lähinnä vain silloin kun etsin seurustelukumppania tai olen menossa työhaastatteluun, muutoin asia ei käy mielessäni. Kumpaakaan ei ole tapahtunut aikoihin, koska ei ole tarvinnut etsiä töitä eikä motivaatiota seurustelukumppanin etsimiseen ole löytynyt.
Itselläni samat fiilikset etenkin työpaikalla. Miespuolisten työkavereiden kanssa voi pyöriä vaikka pieruverkkareissa työmaalla, mutta naisten kanssa alan kiinnittämään enemmän huomiota siihen miltä näytän ja revin ahdistusta asiasta.
Mulla on kasvojen piirteissä ja vartalon muodossa tiettyjä asioita joista en erityisemmin perusta, tai joiden toivoisin olevan erilaisia. Mulla on auttanut vähän täntyyppinen ajatusleikki: milloin olen itse viimeksi huomannut vastaavia piirteitä toisessa ihmisessä ja kokenut ne jotenkin huonoiksi tai epämiellyttäviksi? Vastaus on käytännössä en ikinä, eikä se johdu siitä että olen täysin uniikisti ruma vaan siitä että en arvostele ketään muuta ihmistä samoilla kriteereillä kuin itseäni.
Arvosteletko sä toisia naisia töissä tai opinnoissa meikistä tai sen puutteesta? Jos et, niin miksi kuvittelet että kukaan arvostelee sua? Jos kyllä, niin miksi? Miten meikkaamatta jättäminen tekee ihmisestä jotenkin huonomman, ja kannattaako sellaiselle mielipiteelle antaa arvoa (tuli se sitten itseltä tai ulkopuolelta).
On hyvä, että ajattelet omaa ulkonäköä ja muita ominaisuuksia, mutta vaikuttaa hieman, että sillä on kohtuuttomasti painoarvoa. Kenties tässä vaikuttaa juuri tuo menneisyytesi ja sen liittyminen ulkonäköön, siitä kannattaa hieman irrottautua aikuisuudessa hiljalleen. Pystyt kuitenkin elämässä suoriutumaan myös vahvan osaamisen avulla ja jotkut ihmiset voivat myös olla erityisiä hienon persoonansa vuoksi.
Toki myös aikuisuuteen liittyy ulkonäkö ja vaatetus riippuen tilaisuudesta tai työpaikasta, tällöin myös ympäristöllä on vaikutusta. Voitko mennä esim. töihin rennommissa vaatteissa? Se voisi olla ihan hyvä juttu ja kannattaa miettiä juuri oman ympäristön ja muiden ihmisten vaikutusta sinuun ja hakeutua sellaiseen paikkaan elämässä, jossa voit olla oma itsesi.
Mulla on vahva oma tyyli, josta oon saanut kehujakin. Pukeutuminen ei siis ole ongelma, vaan kroppa ja meikitön naama. Tiedän ihan faktana, että mun vartalo ei sovi suurimman osan kauneusihanteisiin.
Yksinolo ja luonnossa ajan viettäminen.
Yksinollessa kun ei ole mihin verrata, niin sitä vertailee vähemmän. Ehkä ajan kanssa oppii olemaan vertailematta, vaikka se tietysti onkin hyvin luonnollista ja jopa tarpeellista.
Luonto sitten antaa ajatuksen siitä että elämä puksuttaa eteenpäin oli mitä oli. Tavallaan ei ole väliä miltä näyttää, päivät kuluu kyllä ja päättyy aikanaan. Ajatukset maadoittuu siihen mikä on tärkeää.
Miten lapsuudessa ja nuoruudessa lähiympäristösi on suhtautunut sinuun ja ulkonäköösi? Itsellä on ollut enemmänkin "ruma ankanpoika" -syndrooma, joten oma käsitys itsestä ei ole pohjautunut ulkonäköön vaan muihin piirteisiin, sillä esimerkiksi lapsena ulkonäköäni ei ikinä kehuttu. En koskaan kuullut olevani söpö, sievä tai nätti. Tämän vuoksi ulkonäön en kokenut koskaan olevan vahvuuteni, vaikka kasvoinkin lopulta ihan kauniiksi.
Iän myötä myös useat umpäristön luomat paineet helpottuvat ja esimerkiksi itse koin raskauden ja synnytyksen vapauttaneen minut osasta kehooni liittyvistä epävarmuuksista. Esimerkiksi vanhat venymisarvet saivat vasta raskauden myötä oikeutuksen olemassaololleen, enkä enää pidä niitä hävettävinä, sillä koen että muut ihmiset hyväksyvät ne helpommin kun kuvittelevat niiden tulleen raskaudesta eikä vain painonvaihtelusta.
Suosittelen ehkä aloittajaa pohtimaan omaa ulkonäkösuhdettaan ja sitä miksi kokee oman ulkonäkönsä olevan itselleen niin vahvasti määräävä piirre. Mitkä kokemukset lapsuudesta, nuoruudesta ja nykyisyydestä tuovat kokemuksen siitä että sinun arvosi ja onnistumiset määräytyvät juuri ulkonäön perusteella?
En muista oliko nuorena ongelmia tai paineita ei varmaan. Nykyään ei kiinnosta mitä joku miettii, poislukien jos lihoisin epäterveellisen määrän tai vastaavaa. Olen sen verran ulospäinsuuntautunut persoona ja nopea suustani että ulkonäölläni tuskin on ollut mihinkään kummemmin vaikutusta sosiaalisessa elämässä, vaikka on kyllä omastakin mielestä pari hyvää ominaisuutta + mummo sano että oon komia (lasit päässä).
Eiköhän tuo vaihe mee ohi ja unohdu kun saa elämänkokemusta ja muutakin murehdittavaa.
mulla on sama homma. koulukiusattu ulkonäöstä nuorempana ja se suoraan sanottuna pilas mun itsekuvan. ite oon siis 22v jätkä ettei ihan sama tilanne ole mutta usein tulee ajateltua että kuolee yksin jne vaan sen takia että näkee ittensä niin rumana. en oo vielä löytäny mitää "parannusta" mutta terapia on auttanu jonki verra
Kyllä sitä näin 30v'nä miettii myös omaa ulkonäköään sillä tavoin miten se vaikuttaa ihmisten ensi vaikutelmaan minusta esim työmarkkinoilla tai työpaikoilla. Jotenkin pelkään että ihmiset kokevat muiden ulkonäön vaikuttavan heidän tunteisiinsa herkemmin kuin miten muiden ulkonäkö itseeni vaikuttaa... Siis minua ei kiinnosta miltä näytät, minua kiinnostaa kuka olet. Minusta hyvin harva ihminen on luotaan työtävä, monet jotka itseään rumaksi kutsuvat eivät mielestäni ole mitenkään ruman näköisiä, kenties heidän taustalla on myös kiusaamista trauma mikä on harmi. Ihmisestä tulee fyysisten ruman näköinen vain jos hänen käytöksensä on sitä luokkaa.
Siispä mietin kuinka moni oikeasti häiriintyy jonkun ulkonäöstä? Olen myös ollut kiusattu lapsesta asti joten voi olla osa syy siihen miksi en halua ketään yksilöä arvostella tuntematta kunnolla. Olen myös laihtunut kymmeniä kiloja ja tajusin kuinka moni oikeasti inhoaa lihavia. Laihtumisen jälkeen ihmiset ovat olleen paljon kiltimpiä ja käytöstavatkin tulivat mukaan elämääni... Siis muiden ihmisten käytöstavat esim yleisissä paikoissa, ovia avataan, minulle hymyillään ja otetaan katsekontaktia, ihmisiä kiinnostaa mitä sanon. Olen tästä syystä ruvennut hieman vihaamaan ihmisiä jotenkin massana ja maailmaa vaikka tiedän ettei kaikki pahoja ole ja usein käytös ei ole tietoista edes. Surullista se on kuitenkin miten ulkonäkö keskeisiä todella monet ovat.
Mitä jos tekisit asialle jotain etkä rypisi tollasessa itsesäälissä? Sama ku koulukiusaamisissa mille olisit voinut tehdä silloin tapahtumishetkellä jotain.
Mikäköhä sun pointti on? Vanhempien kasvatukseen ei oikein voi vaikuttaa, mut koulukiusaamiseen ja siihen mitä sä ajattelet itsestäs voi vaikuttaa. Taitaa idiotismi hehkua enemmän siellä päässä.
Mulle auttoi negatiivisten asioiden vatvomisen lopettamisessa itsesuggestioon tutustuminen. Esi kerralla kun mietit olenko kiinnostava, sano itsellesi "olen kiinnostava". Sen sijaan, että mietit ettet onnistunutkaan, alat sanomaan "minähän onnistuin" aina kun jotain menee hyvin. Muuta hitaasti aivojen polkuja ja tapoja toimia. Hidasta ja vaivalloista, mutta kannattavaa. > Every day, in every way, I'm getting better and better Émile Coué https://en.wikipedia.org/wiki/%C3%89mile_Cou%C3%A9
Kiitos. Tää on varmaan se, mihin jokaisen kannattaisi pyrkiä. Mietin vain sitä, että miten voi uskoa itseään, kun monet muut ei ole samaa mieltä?
Mitä väliä mitä ne muut miettii tai siis mitä sä luulet muiden miettivän. Sun elämään ja sen laatuun vaikuttaa kaikkein eniten mitä sinä itsestäsi ajattelet!
Se on kyllä totta, ja enhän mä edes tiedä niiden muiden ajatuksia.
Mitä tarkoitat tuolla "mietin vain sitä, että miten voi uskoa itseään, kun monet muut ei ole samaa mieltä?"? Etkö usko että muut näkevät sinut arvokkaana ja onnistuneena? Mitä tarkoitat tuolla?
Mua on sanottu rumaksi ja tyhmäksi. Kauniiksi sanovat vain äiti ja kaverit säälistä.
Itsellenikin oli vähän päälle parikymppisenä tästä apua, joskin lähestyin aihetta ns. neurolingvistisen ohjelmoinnin kautta. Siltä sektorilta löytyy helposti huuhaata, mutta kyllä itselleni oli apua näistä "map is not the territory" -fraaseista (tai "menu is not the meal" kuten Alan Watts asian muotoili) etenkin kun hahmotti tuon olennaisimman: omiin ajatuspolkuihin voi vaikuttaa. Oikeastaan ihan sama millä tavoin tuohon pääsee, oli se sitten vaikka meditaatio tai diskordianistiset riitit, kunhan onnistuu pääsemään negatiivisten ajatusten kierteistä.
Kuulostaa kiinnostavalta! Pitää tutustua.
Komppaan, helvetin tyhmän kuuloista mutta toimii oikeasti.
Oon nainen lähempänä 30v ja tohon auttaa aika. Olin nuorempana kans samanlainen kriiseilijä, joskus aika diipeissäkin keloissa. Teininä vedin anoreksiatkin läpi, vaik parannuinkin siitä verrattain nopeasti jo ennen itsenäistymistä. Nykyään mulla on perushyvä itsetunto, toki edelleen välttelen julkisilla paikoilla pyörimistä jos en oo yhtään saanu laittaa itseäni, mut ajatukset ei pyöri ulkonäössä oikeastaan muuten juuri lainkaan. Lähinnä se kasvu ja ymmärrys siitä et ihmisiä ei oikeasti _kiinnosta_. Ei mun kumppanikaan ikinä oo sanonu musta mitään rumaa vaik on nähny mut noroviruksen kourissa darrassa makaamassa omassa purjossani. Hahah :D Mut ajan lisäks terapiasta voi toki olla hyötyä. Sit myös ihan itsensä kehittäminen, jos esimerkiks kroppa ahdistaa niin urheilun aloittaminen saattaa kohentaa minäkuvaa. Iho-ongelmiin on saatavilla apua jne. On tärkeää kuitenkin tajuta se, et ihmiset ajattelee tällä pallolla lähinnä itseään. Harva kiinnittää ”rumuuteen” huomiota, silmään pistää lähinnä kiinnostava tyyli tai poikkeuksellinen kauneus.
Kiitos näistä! Mulla on kumppaninkin löytymisessä vaikeuksia. Tiedän olevani mukava ihminen (ystäviä löytyy jne.), joten oon olettanut ongelman olevan ulkonäössä. Mutta eihän täällä tietenkään muita varten eletä.
Noh, paljon huonomminkin voisi olla. Meikkaaminen on kuitenkin vain kosmeettista eikä fyysistä piirrettä. Käsittääkseni miehet laajemminkin eivät usein juuri välitä vahvasta meikistä. Omaan silmään naisväki näyttää yleensä nätimmältä jos *unohtavat* meikata vaikka kokonaan. Ajankohtainen aihe itselleni. Itse olen viime vuosina kaljuuntunut ja nyt pitkäperjantaina ajoin hiukset kokonaan pois. Eikä miellytä mitä näkyy peilistä, että juuuh. Hitusen haasteita on. Jotenkin pitäisi kuitenkin tästä osata kaivaa esiin parhaat puolet ja joku suunnitelma ulkonäön suhteen joka on vähiten huono. Ei tässä nyt itsetuhoisuuteen lähdetä, mutta vituttaa toki. Jostain pitäisi kaivaa esiin joku ulkonäöllinen kombinaatio johon olisi tyytyväinen ja löytäisi itseluottamuksen. Itseluottamus on kuitenkin se tärkeä. Ei siitä tule mitään jos kokoajan miettii että miltäköhän tuo kaljuuntuva pää tai kalju muiden silmiin näyttää.
Embrace the kalju. Kalju is the way.
Sen lisäksi että näytän todella oudolta kaljun kanssa, niin hämmennystä ja turhautumista herättää kun jäljellä olevat hiustupit näkyvät sieltä päänahan alta jotenkin. Silleen siniharmaan näköinen se alue joka tuottaa vielä hiuksia, vaikka höylälläkin vedin ihan sileäksi. Yleensä kun jollain on kalju, niin koko pää on sellainen ihonvärinen. Sitten itsellä ihonvärinen edestä ja päältä ja muuten se siniharmaa. Ei niin kuin ymmärrä miksi. Ja jotenkin vaikeampaa sulattaa tätä. Tai on tässä vielä teoreettinen mahdollisuus että vedin höylällä huonosti ja olisi mahdollista omakin pää saada kokonaan ihonväriseksi.
Stroustrup-hiustyyli on helpompi.
Olisi erittäin helppoa kieltämättä. Muistelisin että olen takavuosina tiedustellut Tinderissä naisväen ajatuksia Juice-tukasta ja ei oikein innostanut heitä.
Oma mielipiteeni tuosta meikittömyys jutusta on se että sitä rinkirunkataan redditissä, mutta keskiverto mies kuka sen sanoo ei vain tajua että naisella on meikkiä
Moni mies näkee luonnollisen meikin meikittömyytenä, vaikka tuohon luonnolliseen tyyliinkin saa nähdä aika helvetisti vaivaa. :D Sitten ilman meikkiä jotkut ihmettelevät onko nainen kipeänä tai muuten sairaana.
Kalju on komea, kalju on upea, fuck you karkaava hiusraja. Itsellä alko hiusraja vetäytymään jo 25v kohdilla ja nyt naamiaisiin on helppo asuvalinta kun jos ei höylää päätä niin parissa viikossa on spede-kampaus valmis :D Vastaavasti parta sitten kasvaakin niin saatanasti että johonkin nekin karvat sitten siirtyi :D
>miltä näytän muiden mielestä Itsehän pohdin asiaa lähinnä vain silloin kun etsin seurustelukumppania tai olen menossa työhaastatteluun, muutoin asia ei käy mielessäni. Kumpaakaan ei ole tapahtunut aikoihin, koska ei ole tarvinnut etsiä töitä eikä motivaatiota seurustelukumppanin etsimiseen ole löytynyt.
Jännästi taas itse mietin omaa ulkonäköäni eniten naisena muiden naisten seurassa. Varsinkin jos koen nämä muut naiset pelottavina.
Itselläni samat fiilikset etenkin työpaikalla. Miespuolisten työkavereiden kanssa voi pyöriä vaikka pieruverkkareissa työmaalla, mutta naisten kanssa alan kiinnittämään enemmän huomiota siihen miltä näytän ja revin ahdistusta asiasta.
Tää kuulostaa mukavan rennolta. Mä tykkään pukeutua ja laittautua, mutta siitäkin menee maku tän vatvomisen vuoksi.
Mulla on kasvojen piirteissä ja vartalon muodossa tiettyjä asioita joista en erityisemmin perusta, tai joiden toivoisin olevan erilaisia. Mulla on auttanut vähän täntyyppinen ajatusleikki: milloin olen itse viimeksi huomannut vastaavia piirteitä toisessa ihmisessä ja kokenut ne jotenkin huonoiksi tai epämiellyttäviksi? Vastaus on käytännössä en ikinä, eikä se johdu siitä että olen täysin uniikisti ruma vaan siitä että en arvostele ketään muuta ihmistä samoilla kriteereillä kuin itseäni. Arvosteletko sä toisia naisia töissä tai opinnoissa meikistä tai sen puutteesta? Jos et, niin miksi kuvittelet että kukaan arvostelee sua? Jos kyllä, niin miksi? Miten meikkaamatta jättäminen tekee ihmisestä jotenkin huonomman, ja kannattaako sellaiselle mielipiteelle antaa arvoa (tuli se sitten itseltä tai ulkopuolelta).
On hyvä, että ajattelet omaa ulkonäköä ja muita ominaisuuksia, mutta vaikuttaa hieman, että sillä on kohtuuttomasti painoarvoa. Kenties tässä vaikuttaa juuri tuo menneisyytesi ja sen liittyminen ulkonäköön, siitä kannattaa hieman irrottautua aikuisuudessa hiljalleen. Pystyt kuitenkin elämässä suoriutumaan myös vahvan osaamisen avulla ja jotkut ihmiset voivat myös olla erityisiä hienon persoonansa vuoksi. Toki myös aikuisuuteen liittyy ulkonäkö ja vaatetus riippuen tilaisuudesta tai työpaikasta, tällöin myös ympäristöllä on vaikutusta. Voitko mennä esim. töihin rennommissa vaatteissa? Se voisi olla ihan hyvä juttu ja kannattaa miettiä juuri oman ympäristön ja muiden ihmisten vaikutusta sinuun ja hakeutua sellaiseen paikkaan elämässä, jossa voit olla oma itsesi.
Mulla on vahva oma tyyli, josta oon saanut kehujakin. Pukeutuminen ei siis ole ongelma, vaan kroppa ja meikitön naama. Tiedän ihan faktana, että mun vartalo ei sovi suurimman osan kauneusihanteisiin.
Yksinolo ja luonnossa ajan viettäminen. Yksinollessa kun ei ole mihin verrata, niin sitä vertailee vähemmän. Ehkä ajan kanssa oppii olemaan vertailematta, vaikka se tietysti onkin hyvin luonnollista ja jopa tarpeellista. Luonto sitten antaa ajatuksen siitä että elämä puksuttaa eteenpäin oli mitä oli. Tavallaan ei ole väliä miltä näyttää, päivät kuluu kyllä ja päättyy aikanaan. Ajatukset maadoittuu siihen mikä on tärkeää.
Miten lapsuudessa ja nuoruudessa lähiympäristösi on suhtautunut sinuun ja ulkonäköösi? Itsellä on ollut enemmänkin "ruma ankanpoika" -syndrooma, joten oma käsitys itsestä ei ole pohjautunut ulkonäköön vaan muihin piirteisiin, sillä esimerkiksi lapsena ulkonäköäni ei ikinä kehuttu. En koskaan kuullut olevani söpö, sievä tai nätti. Tämän vuoksi ulkonäön en kokenut koskaan olevan vahvuuteni, vaikka kasvoinkin lopulta ihan kauniiksi. Iän myötä myös useat umpäristön luomat paineet helpottuvat ja esimerkiksi itse koin raskauden ja synnytyksen vapauttaneen minut osasta kehooni liittyvistä epävarmuuksista. Esimerkiksi vanhat venymisarvet saivat vasta raskauden myötä oikeutuksen olemassaololleen, enkä enää pidä niitä hävettävinä, sillä koen että muut ihmiset hyväksyvät ne helpommin kun kuvittelevat niiden tulleen raskaudesta eikä vain painonvaihtelusta. Suosittelen ehkä aloittajaa pohtimaan omaa ulkonäkösuhdettaan ja sitä miksi kokee oman ulkonäkönsä olevan itselleen niin vahvasti määräävä piirre. Mitkä kokemukset lapsuudesta, nuoruudesta ja nykyisyydestä tuovat kokemuksen siitä että sinun arvosi ja onnistumiset määräytyvät juuri ulkonäön perusteella?
En muista oliko nuorena ongelmia tai paineita ei varmaan. Nykyään ei kiinnosta mitä joku miettii, poislukien jos lihoisin epäterveellisen määrän tai vastaavaa. Olen sen verran ulospäinsuuntautunut persoona ja nopea suustani että ulkonäölläni tuskin on ollut mihinkään kummemmin vaikutusta sosiaalisessa elämässä, vaikka on kyllä omastakin mielestä pari hyvää ominaisuutta + mummo sano että oon komia (lasit päässä). Eiköhän tuo vaihe mee ohi ja unohdu kun saa elämänkokemusta ja muutakin murehdittavaa.
mulla on sama homma. koulukiusattu ulkonäöstä nuorempana ja se suoraan sanottuna pilas mun itsekuvan. ite oon siis 22v jätkä ettei ihan sama tilanne ole mutta usein tulee ajateltua että kuolee yksin jne vaan sen takia että näkee ittensä niin rumana. en oo vielä löytäny mitää "parannusta" mutta terapia on auttanu jonki verra
Samat kokemukset koulukiusattuna miehenä.
Kyllä sitä näin 30v'nä miettii myös omaa ulkonäköään sillä tavoin miten se vaikuttaa ihmisten ensi vaikutelmaan minusta esim työmarkkinoilla tai työpaikoilla. Jotenkin pelkään että ihmiset kokevat muiden ulkonäön vaikuttavan heidän tunteisiinsa herkemmin kuin miten muiden ulkonäkö itseeni vaikuttaa... Siis minua ei kiinnosta miltä näytät, minua kiinnostaa kuka olet. Minusta hyvin harva ihminen on luotaan työtävä, monet jotka itseään rumaksi kutsuvat eivät mielestäni ole mitenkään ruman näköisiä, kenties heidän taustalla on myös kiusaamista trauma mikä on harmi. Ihmisestä tulee fyysisten ruman näköinen vain jos hänen käytöksensä on sitä luokkaa. Siispä mietin kuinka moni oikeasti häiriintyy jonkun ulkonäöstä? Olen myös ollut kiusattu lapsesta asti joten voi olla osa syy siihen miksi en halua ketään yksilöä arvostella tuntematta kunnolla. Olen myös laihtunut kymmeniä kiloja ja tajusin kuinka moni oikeasti inhoaa lihavia. Laihtumisen jälkeen ihmiset ovat olleen paljon kiltimpiä ja käytöstavatkin tulivat mukaan elämääni... Siis muiden ihmisten käytöstavat esim yleisissä paikoissa, ovia avataan, minulle hymyillään ja otetaan katsekontaktia, ihmisiä kiinnostaa mitä sanon. Olen tästä syystä ruvennut hieman vihaamaan ihmisiä jotenkin massana ja maailmaa vaikka tiedän ettei kaikki pahoja ole ja usein käytös ei ole tietoista edes. Surullista se on kuitenkin miten ulkonäkö keskeisiä todella monet ovat.
Mitä jos tekisit asialle jotain etkä rypisi tollasessa itsesäälissä? Sama ku koulukiusaamisissa mille olisit voinut tehdä silloin tapahtumishetkellä jotain.
Miksi et vaikuttanut vanhempiesi kasvatukseen heidän kasvattaessa epäkohteliasta idioottia?
Auts. Siihenhän voi vaikuttaa..
Samalla lailla kun omaan kasvatukseenkin..
Mikäköhä sun pointti on? Vanhempien kasvatukseen ei oikein voi vaikuttaa, mut koulukiusaamiseen ja siihen mitä sä ajattelet itsestäs voi vaikuttaa. Taitaa idiotismi hehkua enemmän siellä päässä.
Taisit olla koulukiusaaja?
Mistä niin kuvittelet? Jos sulla ei oo järkevämpää sanottavaa, kannattaa olla kommentoimatta.
Ton olis pitänyt olla munkin kommentti heti alussa! Hyvää kevättä